Istuin klo: 12.00 Univet Vettorin odotushuoneessa Mintun kanssa. Ajomatkalla jutustelin Mintulle "ei mitään hätää, käydään vaan nopeesti ja hoidetaan sut kuntoon". Odotushuoneessa Minttu oli oudon levoton ja pyrki ulos kopastaan. Kun raotin kantoboksin ovea, oli Minttu kahdessa sekunnissa jo sylissäni. Laitoin kissan kuitenkin takaisin boksiin siltä varalta, että odotushuoneeseen pamahtaa muita kissoja. Sympaattinen lääkäri ilmestyi kuitenkin nopeasti ovesta ja kutsui meidät sisään.
Aluksi lääkäri kuunteli Mintun sydämen ja keuhkot tarkkaan. Lääkäri totesi, että sydämessä on molemmin puoli todella vahva sivuääni (käyntilausunnossa sivuäänen vahvuus oli 5/6) ja sydämen syke oli todella korkea (260/minuutti). Keuhkoistakin kuului pahaa rohinaa. Seuraavaksi lääkäri tunnusteli Mintun mahaa, josko nestettä olisi kertynyt myös vatsaan. Sitä lääkäri ei kuitenkaan tuntenut. Minttu myös punnittiin nopeasti ja paino oli pysynyt 4,5 kilossa.
Seuraavaksi Mintun sydäntä päätettiin katsoa ultraäänellä. Ja sieltä tuli kovin tuomio. Mintun sydämen vasen kammio oli lähes ummessa ja vasen eteinen laajentunut. Sydän löi aivan uskomatonta vauhtia ja totesinkin lääkärille, että sydän näyttää kuin se räjähtäisi pian. Lääkäri kertoi, että sairaus on selvästi loppuvaiheessa ja Mintun on pian aika mennä. Hän kertoi, että lääkitys voidaan nostaa vahvaksi jos haluan Mintulle vielä lisäaikaa, mutta lääkäri ei luvannut, että sekään enää auttaa tässä vaiheessa. Hän myös kertoi, että Mintulla olisi vaarana tukehtumiskuolema, jos vielä vien sen kotiin. Seuraavana vaihtoehtona oli eutanasia, johon pitkän itkun päästä päädyin. Viimeisen viikon aikana kotona ollessa Mintulle tuli useasti hengenahdistusta ja näin, kuinka huonovointinen Minttu oli. En enää kestänyt katsoa, kuinka rakas ystäväni kärsi.
Laitoin Mintun takaisin koppaan ja kerroin lähimmäisilleni tuomiosta. Minttu oli kopassaan levoton ja pyrki ulos. Normaalisti Minttu käyttäytyy lääkärissä rauhallisesti ja on hiljaa kopassaan. Jossain vaiheessa puhelujen välissä Minttu katsoi minua kopasta ja maukaisi kaksi kertaa. Minusta tuntuu, että Minttu pyrki häkistä pois, jotta se voisi mennä jonnekkin piiloon yksin kuolemaan. Kuolemaisillaanhan Minttu kuitenkin oli.
Seuraavaksi nostin kissan syliini ja silittelin. Lääkäri toi rauhoittavan, jonka jälkeen Minttu alkoi hiljalleen veltostua ja oli pian poissa. Mintun elämännestettä valui housuilleni. Kun Minttu oli kokonaan unessa, Minttu nostettiin pöydälle, jolloin lääkäri antoi viimeiset (nukuttavan ja elintoiminnan lopettavan) ruiskut. Painoin nenäni Mintun turkkiin ja muistelin, itkin. Lopuksi lääkäri totesi Mintun sydämen pysähtyneen. Kello oli silloin lähempänä kahta. Annoin Mintulle vielä monet suukot, ennenkuin kykenin lähtemään. Tärkeintä lähdössä on, että nostaa katseensa nopeasti kohti ovea, eikä enää katso taakseen. Jos katsoo taakseen, on lähtö mahdotonta - ainakin omalla kohdallani.
Vasta 8-vuotias rakas Minttuni katosi ulottumattomiin.
Kuka nyt hyppää syliini välittömästi kun istuudun nojatuoliin?
Kuka nyt juttelee minulle takaisin kun höpötän omiani?
Kuka nyt nukkuu yöt vieressäni?
Kuka nyt kehrää ja leipoo vatsallani ennen nukkumaanmenoa?
Kuka nyt johdattaa minut keittiöön kun on kissojen ruoka-aika?
Kuka nyt puree minua nilkkaan kun puhun liikaa puhelimessa?
Minttu oli valehtelematta paras kissa, jonka olen koskaan saanut. Mintun kaltaista kissaa ei tule toista kohdalle.
