Kategorioiden lempparit

Saatiin Kissankujeita-kehrääjiltä haaste kertoa FIFé-kategorioista lempparikissarodut. No täältä pesee!

Kategoria 1

Kyllä se on se ragdoll! Toivon vain suuresti, ettei ragdollien kuonoa aleta jalostamaan lytymmäksi kategoriavaihdon seurauksena. Räkkärit on niin hassuja, nauran aina ihan kyyneleet silmissä etenkin Martan energianpurkauksille. Asunnossa vilahtelee siellä täällä hieman kömpelön näköinen karvapallero ja ne still-ilmeet pysähdyshetkellä on niin parhaita. Mutta ragdollit osaa olla myös niin söpöjä ja fiksuja. Ainoa mikä vähän työntää tässä rodussa mua poispäin, on turkki. Tykkään kyllä turkinhoidosta, mutta se paksu, tiheä ja puolipitkä turkki ei vaan loppupeleissä iske muhun niin paljoa.

Kategoria 2

Hmm, täytyy sanoa että siperiankissa. Sipsut (en tiedä kutsuuko kukaan muu siperiankissoja sipsuiksi, mutta musta se on niin luttana lyhenne) on luonteeltaan ihania ja ulkonäöltään söppäniä karvapalloja. Sipsuissakin mua vähän työntää luotaan paksu turkki, mutta hyvin hoidettuna turkki on kuitenkin ihana!

Kategoria 3

Tämä on haastava. Olen mietiskellyt monen eri rodun välillä, mutta päädyn nyt eurooppalaiseen. Eurooppalaista rotuperimää näkyy aika ajoin tosi kauniisti ihan Suomen maatiaisissakin ja eurooppalainen on varmaankin yksi terveimmistä kissaroduista. Europohjaa löytyy laajalti ja geenipooli on käsittääkseni suuri. Eurooppalaisen rodun geenipoolia on myös helpompi kasvattaa kuin monien muiden rotujen. Eurooppalainen on luonteeltaan ihana, aktiivinen ja reipas! Ulkonäöltään Eurooppalainen on myös sellainen ihanan sopusuhtainen peruskissa.

Kategoria 4

Ylläripylläri, aby ja somppu tietenkin! Mutta koska tämä valinta on vähän tylsä, mun seuraava lemppari neloskategoriasta on cornish rex, etenkin luonteensa puolesta. Mulla on kaveri, jolla on cornareita ja ne on kyllä aivan valloittavia! Hyväkuntoinen cornarin turkki tuntuu aivan ihanalta, tekisi mieli vaan hieroa naamaa cornarin kylkeen, haha.

Muut, ei FIFé-hyväksytyt rodut

Valitettavasti en valitse yhtäkään rotua FIFé:n hyväksymien rotujen ulkopuolelta. Kaikki ne rodut, joista tiedän, ovat ihan hyvällä syyllä evätty FIFé:stä. Oon vähän mälsä!

Me haastetaan mukaan Kollinkoukkuja, Kaskissaa ja Nethel-Estel! Käkäkäkäkäkäkä!

Eläinlääkäri vs. eläinlääkäri

Menin eräänä päivänä ystäväni seuraksi Univettiin, kun hänen kissalleen tehtiin leikkaus. Tämä oli tietyllä tapaa silmiä avaava käynti, sillä näin konkreettisesti, miten eri tavalla kissapotilasta kohdellaan tällaisessa "hyvin hinnoitellussa" yksityisessä eläinlääkärissä verrattuna kunnalliseen tai tiettyihin edullisiin yksityisiin eläinlääkäreihin. En missään nimessä sano, ettei hyvä eläinlääkäri voi olla edullinenkin, jopa toivon että tällaisia löytyy eri puolilta Suomea! Monesti kuitenkin on niin, että edullinen hinta verottaa esimerkiksi laitteistoa tai henkilökuntaa (määrä, palkka). Voi toki olla niinkin, että on kallis eläinlääkäri, missä ei ole laitteita eikä henkilökuntaa, heh. 

Itse olen tosiaan asioinut kissojen kanssa niin kunnallisella, edullisella yksityisellä kuin semihyvin hinnoitellulla yksityisellä eläinlääkärillä (minkälaiseksi luen esim. Univetin). Eläinlääkäriasemat ovat toki eläinlääkärikokoonpanoiltaan aina uniikkeja - edulliselta eläinlääkäriasemalta voi löytyä tietyn alueen spesialisti vailla vertaa, kun taas hinnakkaammalla eläinlääkäriasemalla voi olla lääkäri, joka ei tiedä paljoakaan taas tietyistä asioista. Valitettavasti joudun nyt kuitenkin ihan pikkuisen yleistämään, pahoitteluni tästä, kun yritän vetää tietynlaista kahtiajakoa omien kokemuksieni perusteella tekemistäni havainnoista.

Olimme tosiaan Univetin toimenpidehuoneessa ystäväni sekä hänen kissansa kanssa odottelemassa leikkaukseen pääsyä. Ennen leikkausta tehtävissä toimenpiteissä ei ollut mitenkään suurta eroa verrattuna muihin eläinlääkäriasemiin, toki kunnallisella eläinlääkärillä olen aina "haistanut" kiireellisyyden, kun taas tällä eläinlääkäriasemalla oltiin rauhallisempia. Yksi ero moniin muihin eläinlääkäreihin verrattuna on se, että Univetin mukaan toimenpiteessä on aina paikalla kirurgin lisäksi hoitaja. Esimerkiksi Ninninkin hammaslääkärioperaatiossa oli mukana eläinlääkäri ja hoitaja, joka sattui olemaan vielä mun kaveri. Kun tiedustelin henkilökunnalta lisää asiasta, he ilmaisivat aika hyvin hoitajan paikallaolon tärkeyden: mikäli jotakin menisi vikaan, leikkaavan eläinlääkärin on vaikea irroittaa itseään aukiolevasta potilaasta, jolloin hoitajan läsnäolo voi olla kriittinen - hoitaja voi välittömästi aloittaa esimerkiksi suonensisäisen lääkityksen tasapainottamaan potilaan tilaa. Yksin leikkaavalla eläinlääkärillä on tällaisessa tilanteessa kädet sidottuna ja on puntaroitava, mikä toimenpide on kriittisempi potilaan kannalta: viiltojen ompeleminen vai lääkitykseen vaikuttaminen.

Toimenpiteen jälkeen huomasin myös eroja verrattuna aikaisempiin kokemuksiini kissojen leikkauksista muissa eläinlääkäreissä. Ensinnäkin, kun kissa saatiin ulos leikkauksesta, kissa oli kääritty monen moneen lämpöpeittoon sekä kissan alla oli vielä lämpöpatjoja. Minä, ennen maalla asunut Anniina, en ole koskaan moista nähnyt. Jotenkin tämä iski minuun eniten, sillä itse leikkauksen kokeneena tiedän, miten sanoinkuvaamattoman kylmä leikkauksen jälkeen on. Vaikka itsekin olin käärittynä lämpöhärpäkkeisiin, mulla oli silti kylmä. Niin on varmasti kissoillakin, mutta silti kissat ei ole koskaan mun käyttämissä aikaisemmissa paikoissa saaneet noin hyvää huolenpitoa. Jotkut voivat sanoa, etteivät kissat tai muut lemmikit tuollaista tarvitse, mutta muhun se iski heti. Hoitaja sanoi, että leikkauksen jälkeen myös eläimillä on hypotermian vaara. Mulla se iski myös siinä, että leikkauksen ollessa jo tosi inhottava kokemus, on mun mielestä ihan aiheellista yrittää tehdä leikkauksen jälkeisestä olotilasta niin hyvä kuin vaan mahdollista.

Seuraava ero on täysin riippuvaista eläinlääkäristä, mutta mun on pakko mainita: eläinlääkäri laittoi leikkaushaavan niin taitavasti kiinni, etten meinannut aluksi edes nähdä koko haavaa. Olin aivan monttu auki, sillä en ollut koskaan nähnyt niin kaunista jälkeä. Ei näkynyt yhtään röpelöä umpeen laitetussa haavassa.

Toinen huomattava ero oli, ettei me saatu lähteä kotiin, ennenkuin kissa oli herännyt. Kissaa tsekkailtiin myös tasaisin väliajoin. Aikaisemmissa paikoissa mut on vain lähetetty heti edelleen nukuksissa olevan kissan kanssa kotiin. Tämä on toki hieman kaksipiippuinen juttu, sillä toisaalta on kiva saada kissa kotiin nukuksissa niin sitten kissa voi herätä omassa turvallisessa ympäristössään, mutta toisaalta taas on ihan hyvä että kissa herää eläinlääkäriasemalla, niin ammattitaitoinen henkilökunta voi tsekata että kaikki on kunnossa. Mulla tuli näistä toimenpiteistä vähän sellainen "ihmistasoinen" huolenpito mieleen - kissa sai lähestulkoon samanlaista huolenpitoa, mikä on (ainakin yleensä) ihan standardi ihmisten sairaaloissa.

Muita juttuja mitä olen nyt vuosien saatossa oppinut kantapään kautta on, että kannattaa viedä kissa suoraan jollekin sellaiselle eläinlääkärille, joka on jollain tavalla erikoistunut kissoihin. Tai sitten jos on esimerkiksi jokin tietty spesifi ihoon liittyvä vaiva, voi viedä myös iho-oireisiin erikoistuneelle eläinlääkärille. Kissoihin erikoistunut eläinlääkäri on kuitenkin mun mielestä aina varma valinta. Mulla on mennyt monen monta sataa euroa hukkaan, kun oon käynyt yleiseläinlääkäreillä, jotka tietävät kyllä esimerkiksi koirien ja tuotantoeläinten asioista todella reippaasti, mutta kissojen kohdalla ollaan hieman sormi suussa ja sovelletaan koirasta opittua kissaan - välillä se voi toimia, mutta välillä taas ei todellakaan. Oon todennut, että semmosissa ei-niin-perusjutuissa (perusjuttuja ollen esimerkiksi rokotukset) tulee halvemmaksi oikeasti mennä sellaiselle eläinlääkärille joka tietää, jolla on laitteistoa ja toimenpidetarpeita sekä jolla on ammattitaitoista henkilökuntaa. Käytiin tässä ennen joulua kunnallisella eläinlääkärillä rokottamassa äidin kissat ja kun lääkäri teki perusterveystarkastusta, tuli sellaista kommenttia, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.

Tämän tekstin pointti ei ole markkinoida Univettiä tai käskeä kaikkia menemään mihinkään superkalliiseen eläinlääkäriin, vaan ehkäpä hieman vinkata kurkkimaan sinne hinnan taakse. Jos on superhalapa hinta, ni saakko sää sillä oikkeesti sen tarppeellisen? Ja toki jos on kallis hinta ni saakko nää silläkkää jos o ihan tietämätön lekuri?

Mitäpä mieltä työ olette? Onko vastaavanlaissii kokemuksii vai täysin päinvastassii kokemuksii?

Blogin tarina

Saimme haasteen Viiksikarvan varassa -blogilta kertoa oman blogimme syntytarinan. Pahoittelut superduperhyper myöhäisestä haasteen vastaanottamisesta! Olen pitänyt blogilomaa nyt muutaman kuukauden opiskelukiireiden ja työkiireiden (ja sairasloman) vuoksi. Päätin etten stressaa mistään ylimääräisestä, vaan yritän kynsin hampain saada opintoja kasaan. Nyt on onneksi koittanut loma ja taas ehtii ajatella muitakin juttuja. No mutta nyt haasteen kimppuun!

Mistä siis kaikki alkoi?

Ennen kuin aloin kirjoittamaan blogia, pohdin pitkään, minkälaista blogia alkaisin kirjoittamaan. Lemmikkiblogi ei siis ollut mikään itsestäänselvyys, vaan aluksi kokeilin salaa lifestyle-tyyppistä ratkaisua, missä kirjoittelin omia filosofioitani asioista. Tämä idea ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen samalla tavoin kuin lemmikkiblogi-idea.

Purrmurr-blogin alkuidea oli, ja on edelleenkin, ennen kaikkea kissoihin liittyvien kokemusten ja opitun tiedon kokoaminen yhteen paikkaan - ja sitä kautta myös tiedon edelleen välittäminen. Samalla toivon suuresti, että jakamani kokemukset ja tiedot kissoihin liittyen saavat aikaan debatointia aiheesta sekä näin jalostavat tietoa eteenpäin (jota monet ihanan ihanat kissaihmiset ovatkin toteuttaneet). Itse olen ahkera googlettaja ja selailija, ja arvostan suuresti kun ihmiset kertovat omia kokemuksiaan ja haalittua tietoaan eteenpäin muille kissaihmisille. Halusin tavallaan pistää tämän hyvän kiertämään ja jakaa myös omat ojanpohjani ja sateenkaaripolkuni muille, jotta muut kissailijat voisivat saada tietoa (ja myös vertaistukea) näistä asioista. Haluan painottaa, että virheiden tekeminen on yksi tärkeä vaihe tiedon kehittämisessä. Jakamalla omia virheitään voi samalla auttaa muita ennalta ehkäisemään näiden virheiden uudelleen toistumista.

Purrmurr-blogin nimi jatkaa tätä samaa filosofiaa - perusideana on puhua asioista, jotka saavat rakkaat pikkutiikerimme kehräämään (purr) tai voimaan huonosti (murr). Se on ollut tämän blogin ydin. Tässäkin haluan painottaa sitä, mikä minulla tulee monesti vastaan lemmikkiaiheisissa keskusteluissa - on monen monia tapoja ja tyylejä huolehtia kissoista niin, että kissat ovat hyvinvoivia. Ei ole vain yhtä oikeaa rautaisin piikkiaidoin kehystettyä kehräyksentietä, vaan teitä on monia, jotka haarautuvat edelleen monenlaisiksi poluiksi. Kissat ovat aina yksilöitä, niin kuin kaikki muukin olevainen. Tiettyjä pääteitä voidaan rakentaa, joihin kissojen hyvinvointiin liittyvät ideologiat pohjautuvat, mutta erilaisia vivahteita on lukemattomia. Niin kauan kuin kissojen hyvinvointi on fokuksessa, on homma hanskassa.

Kun rupesin selailemaan ja seurailemaan erilaisia kissablogeja, nautin kovasti blogien rennoista ja arkipäiväisistä jutuista ja päätin, että MÄÄKIN MÄÄKIN MÄÄKIN! Kissanpentujen tavoin käytin siis mallioppimista hyväkseni, ja rupesin raapustelemaan ihan arkipäiväisistä jutuista, joilla ei ole mitään sen suurempaa sanomaa, pohdintaa tai tieteellistä arvoa. Ja se on ollut kivaa! Olisi se ollut vähän kuivaa hommaa kirjoitella vain tietopläjäyksiä - sehän olisi kuin näkkärin nakertaminen ilman voita.

JOTEN, tuloksena on tämä hiirenhajuinen blogi, missä seurataan kissalauman ja huolenpitäjän (meitsi) aikaansaannoksia niin arkipäiväisessä kuin akateemisemmassakin mielessä. THADAA!

Koska olen näin onnettoman myöhässä liikkeellä tämän haasteen kanssa, oletan että monet ovat tämän haasteen jo suorittaneet. Ne kissailijat, jotka eivät ole, saavat sen suoritettavakseen! Niin, JUURI SINÄ SIELLÄ! Kipin kapin tekemään.

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi. 

Ylistetty peto, unohdettu saalis?

Yksi juttu, mikä on nyt hiljattain herättänyt mielenkiintoni etenkin kissan käyttäytymisen kontekstissa, on kuinka vähän kissojen "peruskirjallisuudessa" on käsitelty kissaa saaliseläimenä. Monesti painotetaan kissan petoeläin-puolta, ja saaliseläin-puolesta on vain löyhä maininta, vaikka kissan saaliseläimen rooli voi mielestäni näkyä hyvinkin dominoivasti kissan käyttäytymisessä.

Kissa on lajina pienehkö nisäkäs, joka soveltuu monen isomman pedon saaliseläimeksi. Kissalta löytyy omat lajityypilliseen koodistoon kirjatut itsesuojeluvaistot, jotka saavat aikaan tietynlaista luonnollista käyttäytymistä tietynlaisissa tilanteissa. Mielestäni jopa niin yksinkertaiset ihmisen kokemat "ongelmat", kuin kissan sylissä pysymättömyys tai silityksen karsastaminen voivat johtua juuri näistä saaliseläimen itsesuojeluvaistoista - yleensä luonnontilassa isompi peto hakeutuu lähikontaktiin kissan kanssa saalistajan elementissä. Jos kissaa ei ole aktiivisesti totutettu (kesytetty) olemaan sylissä, on mielestäni täysin luonnollista, että kissa pyrkii sylistä pois. Vaikka kissat ovat eläneet Suomessa ihmisten kanssa mutualistisessa suhteessa jo tuhannen vuoden ajan ja kissoja on jalostettu hyvinkin pitkään, uskon lajityypillisten käyttäytymisen mallien olevan silti kesykissalla tallessa - toisilla yksilöillä varmaankin vahvemmin kuin toisilla.

Ihminen on kesytyksen kautta saanut muutettua kissan ajatusmaailmaa toisenlaiseen suuntaan, jolloin yhteiselo ihmisen ja kissan välillä on mahdollista. Mielestäni tämä on iso saavutus, kun asiaa ajattelee kissan näkökulmasta ja siitä, miten iso eläin ihminen on verrattuna kissaan. Tämän saavutuksen ihminen saa kuitenkin kissasta riippuen käännettyä aika nopeasti päälaelleen, jos ihminen ei ymmärrä kissan olevan myös saaliseläin ja reagoivan asioihin sekä ihmisen käyttäytymiseen sen mukaisesti.

Otetaampa esimerkiksi kissan negatiivinen vahvistaminen - miksi se ei mielestäni ole toimiva tai hyvä ratkaisu?

Hypoteesi: Ihminen on lajina kissaa suurempi nisäkäs, jolloin luonnontilassa kissa yleensä mieltää ihmisen saalistajakseen. Ihmisen toteuttama negatiivinen vahvistaminen lietsoo kissan luontaista itsesuojeluvaistoa, jossa ihminen on saalistaja ja kissa on saalis. Ihminen vahingoittaa kissaa henkisellä tai fyysisellä tasolla, jolloin kissa liittää negatiivisen kokemuksen ihmiseen ja kissan luottamus ihmistä kohtaan alkaa rakoilla - uskomus saalistajan olemassaoloon kasvaa. Jos ihminen käyttää kissaan negatiivista vahvistusta, on vain luonnollista, että kissa alkaa karttamaan ihmistä ja mahdollisesti myös hyökkäilemään ihmisen kimppuun. Toisaalta kissasta riippuen, se voi myös alistua ja ahdistua. Suljettu tila (ihmisasunto) yleensä kärjistää negatiivisen vahvistamisen aiheuttamia reaktioita - kissalla ei ole pakopaikkaa, mitä ihminen ei jollain tavalla hallitsisi. Tällainen skenaario on myös otollinen aiheuttamaan kissalle stressiä, mikä taas aiheuttaa monia muita ongelmia sekä kissalle että ihmiselle.

Voitteko kuvitella ahdistuksen, pelon ja stressin määrää, mikä syntyy, jos kissa kokee elävänsä saalistajan (ihmisen) kanssa suljetussa tilassa pääsemättä pakoon? Kissan lajityypilliset vaistot eivät toteudu, kun kissa ei pysty pakenemaan pelottavaa tilannetta. 

Itse en oikein kannata myöskään epäsuoraa negatiivista vahvistamista, missä kissa kohdistaa negatiivisen vaikutuksen esimerkiksi johonkin elottomaan elementtiin. Eräässä koulutustilaisuudessa  tuli esiin hyvä esimerkki epäsuorasta negatiivisesta vahvistamisesta: jos halutaan estää kissan hyppiminen pöydille, pöydän reunalle voitaisiin kasata vaikkapa purkkeja, jolloin kissan hypätessä pöydälle purkit voivat kaatua ja pelästyttää kissan - pöydälle hyppäämiseen liitetään negatiivinen kokemus. Mielestäni tuntuu väärältä liittää negatiivisia kokemuksia jo valmiiksi pieneen reviiriin, mihin kissa ei voi itse juuri vaikuttaa. Epäsuorassa negatiivisessa vahvistamisessa tilaa rajataan negatiivisilla kokemuksilla.

Mielestäni asioita pitäisi aina lähestyä ensisijaisesti positiivisen vahvistuksen kautta, varsinkin kun puhutaan kissasta. Positiivinen vahvistaminen voi parhaimmillaan olla "jälkikesytystä" ja kissan aktivointia, jolloin ihmisen ja kissan välinen suhde sekä luottamusside vahvistuvat. Monet kissanomistajien kohtaamat ongelmat liittyen kissan käyttäytymiseen voivat johtua juurikin rakoilevasta luottamuksesta ihmisen ja kissan välillä. Jopa itse kissojen väliset skismat voivat johtua toisen kissan liian vahvasta saaliskäyttäytymisestä, mikä lietsoo taas toisen kissan petokäyttäytymistä. Jargh, monimutkaisia juttuja!

Okei, nyt ehkä karattiin vähän aiheesta, mutta pointtini kuitenkin on, että muistamalla kissan saaliseläimen ominaisuudet, mielestäni voidaan ymmärtää paremmin kissan käyttäytymisen syitä ja näin välttää myös omia kissoihin kohdistuvia hutilyöntejä. Kissan käyttäytymisessä on kolikon kaksi puolta: saalis ja saalistaja. Minua kuitenkin ihmetyttää, kun tätä saaliseläinkäyttäytymistä on noteerattu aika vähän lukemassani kissakirjallisuudessa - ehkä luen vain vääränlaisia kirjoja?

Ottiko joku kiinni ajatuksesta? Mitä mieltä te olette? Tämä on nyt ehkä vähän "raakaa" hyvin hailakasti teoriaan pohjautuvaa ajatuksenjuoksua, joten vasta-argumentit on tervetulleita!

Lopuksi vielä hassu kuva Helmistä, niin postaus ei tunnu niin tahmealta!